17/06

Tänään herään jo ennen seitsemää. Pari viime päivää ovat olleet työntäyteisiä ja olen huomaamattani kääntänyt vuorokausirytmini normaalimmaksi kuin mitä se on ollut muutamaan viikkoon. Yritän auttaa, ja autankin, ystäviäni heidän suruissaan, ongelmissaan ja vaikeissa ajoissaan. Olen lapsenvahtina, tiskaan, kuuntelen ja puhun. Monelle heistä tämä vuosi on ollut ehdottomasti vaikein tähän mennessä. Eräs ystäväpiirimme jäsen kuoli yllättäen viime viikolla. Toisen ystäväni avioliitto hajosi ja duunipaikka meni nurin, toisella puolella maapalloa. Yhden ystäväni ihmissuhde on vaikeuksissa ties monennenko kerran. Nämä ovat tietysti vain niitä suuria ja dramaattisia asioita, joista kerrotaan muillekin. Kaikki me taistelemme omien haasteidemme kanssa enemmän tai vähemmän päivittäin mutta teemme sen äänettömästi. Tai kerromme niistä vain niille, jotka ovat meitä lähimpänä. Mutta usein – liian usein – emme puhu niistä kenellekään.

Tällä viikolla olen tyytyväinen itseeni. Olen saanut paljon aikaan. Kirjoittaminenkin sujuu, mutta se on ollut nyt muutaman päivän taka-alalla toisen projektin edistyessä. Olen mukana luomassa erästä graafisia palveluita tarjoavaa kevytyritystä. Olen pystynyt pitämään kiinni rutiineistani vaikka se välillä tarkoittaakin kieltäytymistä erilaisista menoista ja impulsseista, ja aion jatkaa samalla tavalla viimeistään heti viikonlopun jälkeen. Ainakin muutaman päivän ajan, sitten lähden toiselle laidalle Suomea viettämään pitkää juhannuslomaa minulle täysin uudessa kaupungissa. Mutta heinäkuun pyhitän työnteolle. Pyhitän. Varmasti.

Hetkittäin haluaisin laittaa kaiken muun – kaiken – paitsi lukemisen, kirjoittamisen ja 1950-luvun jazzmusiikin kuuntelun pauselle, mutta elämä ei kai toimi niin?

31/05

Tähän asti kuumimman iltapäivän vietän suljettujen kaihtimien takana, tuulettimen heikossa ilmavirrassa, ja kirjoitan. Olen menossa luvussa, joka tapahtuu helmikuun lopussa 1992. Se on myös luultavasti käsikirjoituksen ensimmäisen osan (1/3) viimeinen luku. En halua poistua asunnostani, vasemman jalkateräni vanha rasitusvamma kipeytyi taas kunnolla viime viikon pitkistä kävelyistä (parhaimmillaan 19 kilometriä puolentoista vuorokauden aikana), joten vietän tämän viikon arkipäivät sisällä. Ja hyvä niin, tekemistä kyllä riittää: kirjoittamisen lisäksi logosuunnittelua, www-sivujen pystytystä, lehtijutun kirjoittamista. Kaiken muun arkisen lisäksi.

Tajusin viime viikolla, että olen saattanut olla aika tyytymätön elämääni koko alkuvuoden ajan. Viime vuoden maaliskuussa satuttamani polvi lakkasi kipuilemasta marraskuussa, sen tilalle tuli melkein heti alkuvuodesta oikean ranteen hermopinne, jonka johdosta en pystynyt kirjoittamaan juuri mitään pitempää oikeastaan vasta kuin pari viikkoa paluuni jälkeen (reilu kuukausi sitten), kun eräs todella pätevä hermoratahieroja oli saanut pinteen auki. Käsi on ollut normaali jo muutaman viikon ajan, mutta nyt tosiaan jalat prakaavat. So it goes.

Luulen myös, että kolmen kuukauden yksinolo keskellä ei mitään oli henkisesti raskaampaa kuin silloin huomasin. Selvisin toki hengissä, ja ilman suurempia traumoja, mutta saattaa olla, että olen sen jäljiltä ehkä vähän erakoituneempi tai entistä introvertimpi kuin aiemmin. Se yhdistettynä uusiin ihmissuhdekuvioihin ja tunteeseen siitä, että aika loppuu ennen kuin saan käsikirjoituksen valmiiksi (lue: rahat loppuvat ja on taas pakko hakeutua päivätöihin) on aiheuttanut välillä ristiriitaisia tunteita.

Mutta siihenkin, kuten kaikkeen tähän, auttaa itsensä pitäminen työn touhussa. Olen joutunut antamaan itselleni ehkä hieman liikaa vapaata kaikesta mitä minun pitäisi tehdä, mikä johtaa helposti siihen että katson Netflixiä kahdeksan tuntia päivässä enkä saa aikaiseksi juuri mitään järkevää. Mutta sitäkin voi kutsua esim. dialogin tutkimiseksi tai kohtausten analysoinniksi. Näppärää.

29/05 (Tai ”Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää.”)

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,
ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Aaro Hellaakoski, Poutapäivä.

Kiitos Roope Dessutom kun toit tämän mieleeni. Elämä on (taas) kipeä. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ja niin kaunis. En ole koskaan osannut olla tällaisen kivun kanssa, en tiedä mitä tehdä. En ole oppinut, vieläkään. Juoksen jäihin vaikka tiedän että se ei ole hyvä idea. Nähdään siellä toisella puolella sitten.

Kirjoja part VIII

Viimeksi luettuja: Thornton Wilderin Our Town/The Skin of Our Teeth/The Matchmaker, Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha.

Lukemista odottavat ainakin Henry Jamesin The Turn of the Screw & The Aspern Papers, Mickey Spillanen Ruoska, Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life, Douglas E. Winterin toimittama Kauhujen Kirja 2, Alice Munron Kerjäläistyttö, Rosa Liksomin Kreisland, Timo K. Mukan Punaista/Koiran kuolema/Ja kesän heinä kuolee -triplanide, Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu, Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko ja Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI & VII.

13/05

IMG_3211-1200pxEn ole käynyt ulkona tällä viikolla. Paitsi alkuviikosta kerran ruokakaupassa. Keskiviikkona tunsin kaiken olevan hyvin. Universumi rankaisi positiivisuudesta nostamalla flunssan ja kovan kuumeen. Olen nukkunut (hieman pätkissä mutta kuitenkin) neljäntoista tunnin yöunia. Koko eilisen päivän vietin sohvan pohjalla katsoen Sopranosia. Tänään suunnitelmissa samaa. Kuvassa juorun kukka.