16/02

Lizin melko omalaatuisen käsialan tulkitsemiseen meni yllättävän kauan. Niin meni myös liitteineen 540-sivuisen Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life -elämäkerran lukemiseen, aloitin muistaakseni viime keväänä, kahlasin sitä pienissä pätkissä muiden kirjojen lomassa ja viimein viime lauantaina pääsin loppuun. Kuva kierrätyskeskuksesta ostetun kirjan kansilehdeltä. Mietin mitä Lizille ja Bearille kuuluu nykyään, 16 vuotta omistuskirjoituksen jälkeen.

A guide to the pleasures,
perils of having one’s
ideas publically acclaimed.
May the Spirit be with you,
beloved Bear.

God bless, + happy
Christmas 2000, a life.

Much love, Liz

30/01

”Nähdä jotain uudessa valossa” on tullut todeksi jo useana päivänä, mikä kertoo siitä että pahin on ohi. Olen tyytyväinen, välillä onnellinenkin, omissa hitaissa arkirutiineissani. Olen toki myös tehnyt asioita oman mukavuusalueeni ja kuplani ulkopuolella, ja huomannut että siihen ei kuolekaan. Nyt lokakuun ja tammikuun välinen pimeys väistyy, ajatukset ovat jo ensi kesässä, kuluvassa vuodessa joka on eri tavalla auki kuin viime vuosi oli tähän aikaan. Viime vuoden ensimmäiset kuukaudet vietin Muualla, ja sieltä palatessani elämääni ja rutiinejani muokkasi uuteen ihmiseen tutustuminen ja rakastuminen ja kaikki hieno ja hirvittävä mitä sellaisesta aina seuraa. Kesällä vanha ystäväni tappoi itsensä, ja sen aiheuttama ahdistus – stressasin hautajaisia fyysiseen pahoinvointiin saakka viikkokausia etukäteen – ja huoli ystäväpiirimme muiden jäsenien hyvinvoinnista – sekä tietysti sitä myöten myös omastani – leimasi vuoden 2016 kesän pitkälle syksyyn asti. 1.1.2016 olen kirjoittanut muistiinpanoihini:

Ajatuksia: milloin olen viimeksi tavannut Uuden Ihmisen? Pitäisikö sitä etsiä? Mistä? Mitä vaihtoehtoja on? Lähdenkö juuri siksi pois?

Kesäkuussa olen kirjoittanut:

Kuinka voisin paremmin kommunikoida lähipiirilleni sen, että olen joskus hetkellisesti täysin overwhelmed, enkä pysty ottamaan vastaan tai käsittelemään heidän ongelmiaan, kuulostamatta täysin tunteettomalta kusipäältä? Ja miksi siitä tulee syyllinen olo, jos ideana on kuitenkin kuunnella itseään ja toimia sen parhaaksi, tukea omaa hyvinvointia? Eihän muita voi auttaa sen kustannuksella? Ja onko se pelkästään omassa päässäni: ehkä muut kunnioittavatkin sitä millainen olen, että tarvitsen ehkä enemmän yksinoloa käsitelläkseni näitä asioita.

Muistan miettineeni myös paljon kontrolloimisen tarvetta, yritystä pakottaa – tai edes hellästi ohjata – minusta riippumattomia asioita menemään tietyllä tavalla, ja syksyllä ymmärsin että en voi tehdä niin. En voi tehdä muuta kuin hallita omaa elämääni mahdollisimman hyvin omilla valinnoillani, ilman että minun pitäisi tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Huolehtia itsestäni. Ja tunnen onnistuneenikin siinä, oppineeni taas jotain, ehkä kasvaneeni ihmisenä. Kun pidän mahdollisimman hyvää huolta itsestäni, voin myös tarvittaessa paremmin auttaa ystäviäni heidän vaikeissa asioissaan, kuten on tänä talvena usein tapahtunutkin. Puoleen ja toiseen.

(Tajusin myös ilmaisun ”nähdä jotain uudessa valossa” idean jotenkin yllättävän kirjaimellisesti ja fyysisesti taannoin erään tuttuni kylpyhuoneessa. Valo siellä oli jostain syystä sellainen että huomasin että minulla on enemmän harmaita partakarvoja (ja hiuksia) kuin olin tajunnutkaan: omassa kylppärissäni valo on erilainen ja siellä tämä asia oli jäänyt suurimmaksi osaksi armollisesti huomaamatta.)

Kirjoja part XI

Viimeksi luettuja: Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki, Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat, Joni Skiftesvikin Perämies Jokelan kotiinpaluu, Honey Aaltosen Cisse Häkkinen -elämäkerta. Uudelleen luettu Alice Munron Kerjäläistyttö, John Hawkesin Adventures in Alaskan Skin Trade & Oscar Hijuelosin Mambo Kings.

Lukemista odottavat ainakin Ian McEvanin Sovitus (kesken), Chuck Palahniukin Tukehtuminen (kesken), Guy de Maupassantin novellikokoelma Tunnustus (kesken), Lin Jutangin Maallinen onni (kesken), Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life -elämäkerta (kesken), Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia, Raymond Chandlerin Syvä uni, Gabriel García Marquezin Patriarkan syksy, Viktor Suvorovin Akvaario, sekä edelleen Baudelairen Pariisin ikävä ja Anatole Francen Paita.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII, IX & X.

Arkistosta: Joshua Allen: Mix Tape for Dead Girl

Kirjoitettu alun perin 30. maaliskuuta 2010

9.
Twelve minutes of what I happen to know is snow falling in the winter of 1994. Amateur ears might mistake it for static and someone breathing too close to the microphone. She said she distrusted inclement weather that didn’t make any noise. She was unhappy, not in the mood for talking, her cheeks rubbed raw with the cold. She made that scarf herself.

Mix Tape for Dead Girl by Joshua Allen – The Morning News

19/01

Ensimmäinen kuva on otettu vuosi sitten, jälkimmäinen puoli vuotta myöhemmin. Ei täysin päivälleen mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin.

Puuskainen myrskytuuli ja liukas kävelykeli ei haittaa sisätöitä tekevää arki-ihmistä. Eilinen pitkä kävelylenkki teki hyvää mielenterveydelle ja sallii sen, että tänään en liiku. Teen tyytyväisenä töitä ja kotihommia, soitan verotoimistoon, kirjoitan maileja sinne tänne, vaihdan päivittäiset kuulumiset lähimpien ystävieni kanssa. Löysin kirpparilta Lin Jutangin Maallisen onnin, joka jäi kesken Muualla – juuri tuon yläkuvan maisemissa. Runoilija ja taiteilija Keijo Nevaranta kiteyttää kirjan viehätyksen hyvin:

Hän kirjoittaa elämästä nauttimisen taidosta, johon kuuluvat muun muassa vuoteessa loikominen, tuolissa istuminen, keskusteleminen, teenjuonti ja ystävyys sekä oikeus tupakointiin ja viinistä nauttimiseen.