25/11

bloggeraward

Olennaisen epäluonteenomaista -blogin Veela antoi tunnustuksen ja haasteen, kiitos! Säännöt:

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Aloitin bloggaamisen helmikuussa 2008. Itse maryque.com oli ollut pystyssä jo vuodesta 2002, ensimmäiset sisällöt olivat lo-fi instrumentaalikitaranauhoituksiani ja etusivun sisältö näytti tältä:

maryque-2003Olin miettinyt blogin perustamista jo vuoden tai pari, ja tiesin jo alusta alkaen että en halua perustaa sitä mihinkään muualle kuin oman domainini alle. Ongelmana oli aluksi löytää sopiva julkaisualusta, sillä halpa tanskalainen webhotellipakettini ei tukenut silloin MySQL-tietokantoja. Vuosina 2003–2006 minulla ei myöskään ollut kotonani internetyhteyttä, käytin päivittäin kouluni tietokoneluokkaa, myöhemmin työ(harjoittelu)paikkani koneita ja nettiyhteyttä. Valmistuin ja muutin toiseen kaupunkiin vuoden 2007 kesällä ja aloin kehittää maryque.comia, ensin työnhakua ajatellen mutta varsin pian päätin tehdä siitä omannäköiseni sivuston henkilökohtaisille asioilleni. Etusivu on pysynyt suunnilleen samanlaisena vuodesta 2007, mustavalkoinen pieni omakuva on vuodelta 2006 Tornion Saarenpäänkadulta, oluttehtaan vierestä, missä asuimme yhdessä ex-tyttöystäväni kanssa yhdeksän kuukautta ennen kuin hän muutti Ouluun työharjoitteluun lokakuun lopulla 2006 ja minä hankin halvemman asunnon ja asuin Torniossa marketin vieressä vielä seuraavaan kesään saakka työskennellen lopputyöni parissa, koukuttaen itseni Pirkan edesmenneeseen pinaattilohipasta-pakaste-einekseen ja ruispaloihin.

Inspiraation blogin perustamiseen sain lukemalla muita blogeja ja jo muutaman vuoden vireillä olleesta kiinnostuksestani kirjoittamiseen. Blogin perustamisen aikaan olin ollut nettiriippuvainen jo kymmenen vuotta. Vielä kotona asuessani jouduin maksamaan omat surffailuni ja siten myös pitämään kirjaa netinkäytöstäni, tässä ruudunkaappaus tekstitiedostosta vuodenvaihteesta 1999–2000:netlog

Ohjeita aloittavalle bloggaajalle, hmm. Kai tärkeintä on julkaista sellaista blogia, jota itse lukisi, ja antaa omien kiinnostuksen kohteiden ja innostuksen näkyä ja kuulua rohkeasti. Kirjoittaa siitä, mikä kiinnostaa, aiheuttaa ajatuksia tai mietityttää. Kieleen ja oikeinkirjoitukseen kannattaa kiinnittää huomiota, mutta siitä ei tarvitse ottaa stressiä, eli tekstin ei tarvitse välttämättä olla mitenkään hiottua tai suunniteltua, ns. tajunnanvirtakin toimii kyllä. Tärkeää on myös se, että kirjoittaja kertoo kokemuksistaan/fiiliksistään subjektiivisesti, eli yrittää avata lukijalle sitä, miltä joku asia hänen näkökulmastaan rehellisesti tuntuu. Liian yleisluontoinen teksti ei ole kiinnostavaa.

En haasta ketään, osa on jo haastettu muiden toimesta ja muutenkin on vaikea keksiä kymmentä aktiivisesti päivittyvää blogia, jota viitsisin haastaa. Mutta tässä muutama blogi, joita tulee seurattua: Töölöntorin reunalta, Olennaisen epäluonteenomaista, Tuulen naapurina, Nollavaimo Ihmemaassa, Toisaalta ja toisaalta II, Asikaine, Stadin friidu, Akateemisen ja populaarin välimaastossa, Tyttö yli laidan, Keijo Nevaranta, My Lawyer Will Call Your Lawyer, Me, Iggy and David & Elefanttinainen.

Kirjoja part X

Viimeksi luettuja: Banana Yoshimoton Kitchen, Steinbeckin Routakuun aikaMatkalla Charleyn kanssa & Hiiriä ja ihmisiä, Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko, Ian McEvanin LauantaiRannalla, Jean Echenozin Pianossa, Austerin Mr Vertigo, David Benioffin Varkaiden kaupunki, Veikko Huovisen Ympäristöministeri & Lyhyet erikoiset -novellikokoelmat, David Gutersonin Vuorilta itään.

Lukemista odottavat ainakin Joni Skiftesvikin Perämies Jokelan kotiinpaluu, Honey Aaltosen Cisse Häkkinen -elämäkerta, Guy de Maupassantin novellikokoelma Tunnustus, Viktor Suvorovin Akvaario, sekä edelleen Baudelairen Pariisin ikävä, Anatole Francen Paita ja Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI, VII, VIII & IX.

Tämä on – osuvasti? – blogin tämän alustan sadas kirjoitus, viime vuoden toukokuusta tähän saakka. Edelliselle alustalle (02/2008–05/2015) kirjoituksia ehti kertyä 715 kappaletta, eli yhteensä olen julkaissut 815 blogiartikkelia (joista toki ehkä parikymmentä on uudelleenjulkaisuja ja osa tietysti pelkkiä kuvia).

17/11

Lokakuun viimeisen päivän iltana, samana sunnuntaina kun olen eronnut, kerään ja pesen muutaman pienen tuhkakupin tuikkukynttilöille alustaksi ja asetan ne pianon päälle. Kävelen aution marketin hyllyjen välissä vain mehupurkki ja paahtoleipä käsissäni. Katson televisiosta mustavalkoista komediaelokuvaa vuodelta 1938 ja väritän viime viikolla piirtämäni luonnospaperin maiseman taivaan punaisella kuulakärkikynällä.

Sen jälkeen on klassinen marraskuu: hakeudun ystävieni seuraan, tai en tiedä miten päin se tapahtuu, kumminkin päin, luulen, löydämme toisemme kuitenkin, kokkaamme, puhumme loputtomiin tai olemme hiljaa, skypetämme Euroopan toiselle laidalle, annamme toisillemme lahjoja vain siksi että voimme, autamme niin monin tavoin että se on välillä ylitsevuotavaa. Olemme vain seurana ilman suunnitelmia, tai toteutamme aiemmin miettimiämme asioita. Silitämme toisiamme, tarjoamme yöpaikkoja sohvillamme suuntaan ja toiseen.

Kaiken tämän ja moninaisten työstressien – joita en käsittele täällä – jälkeen tunsin oloni sunnuntaina hyväksi. Ei olisi kannattanut: maanantai alkoi noroviruksella ja kuumeilulla, joka jatkuu osaksi edelleen. Tylsistyttää huono olo, väsymys ja makaaminen, mutta ei voi mitään. Kaksi vuorokautta tuntuu viikolta. Kuuntelen musiikkia ja luen läpi kirjahyllystäni Huovisen tuotantoa, niitä lyhyitä. Keskittymiskyky ei riitä nyt muuhun, vaikka kirjoja onkin taas ilmestynyt kasa pöydän reunalle.

Arkistosta: 02/08 + ajatuksia

Kirjoitettu alun perin 2. elokuuta 2013

I suggest simply getting very, very gentle with yourself for your failings in the meantime. We all fail, we all suffer, we are all imperfect. In fact, our shared imperfections are the starting point for our shared humanity. If you can soften your heart a little toward yourself, you may find that your heart softens a little more for those around you, too.

Ask Metafilter: ”How does one have a real-life Brand New Day?”

Our shared imperfections are the starting point for our shared humanity.” Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina, varsinkin silloin kun olen tuntenut itseni riittämättömäksi tai huonoksi. Eräs tuttavani julkaisee Facebookissa äärimmäisen henkilökohtaista päiväkirjatyyppistä sarjakuvaa. Toinen entinen tuttavani (opiskelimme samaan aikaan Torniossa) on ollut viime aikoina jonkin verran julkisuudessa puhumassa pornoriippuvuudestaan. Luen useita blogeja, joissa ei yritetäkään antaa kiillotettua kuvaa omasta elämästä, vaan kerrotaan siitä ja käsitellään sitä huumorin tai liioittelun kautta. Monille kirjoittaminen on ajattelua ja ajattelu kirjoittamista ja vaikeiden (tai juuri niiden vaikeimpien) asioiden selvittämistä ja läpikäyntiä, yritys saada jotain selkeyttä sisäiseen kaaokseen.

Mistä meihin on rakennettu se ajatus että pitää olla jotenkin vahva ja että heikkoutta ei saa näyttää? Johtuuko se ev.lut. kasvatuksestamme, vai onko sekin sotiemme traumojen jälkiä? Ja miksi silti – vaikka omasta kokemuksestaan hyvin tietää että asioista puhuminen ja niiden jakaminen auttaa – kärsimyksen ja huonon olon näyttäminen ja siitä kertominen on usein niin vaikeaa? Miksi ei voi sanoa (kuten luin vasta muistaakseni jostain Hesarin kolumnista) kassajonossa että minulla on paniikkihäiriö, siksi tässä hikoilen ja tärisen?

Yhteiskuntamme on rakennettu vahvimpien ehdoilla. Meno näyttää vain kovenevan koko ajan: tuloerot kasvavat, köyhimmiltä ja vähäosaisimmilta leikataan, empatiasta kyllä puhutaan enemmän kuin ennen mutta todellisuudessa sitä on yhtä vaikea toteuttaa kuin aiemminkin. En ole itse kovin hyvä toimimaan empaattisesti, varsinkin konfliktitilanteissa menen hyvin helposti lukkoon ja vetäydyn kuoreeni, otan puolustuskannan vaikka tietäisinkin että olisin voinut toimia paremminkin (se johtuu koulukiusatuksi tulemisesta lapsena) mutta pyrin ainakin siihen että vaikean tilanteen tullen en hyökkäisi tai vetäytyisi omaan poterooni laput silmillä murisemaan kun koen itseni/ajattelumallini/tunteeni/whatever uhatuksi vaan yrittäisin ajatella tilannetta jotenkin suuremmasta perspektiivistä.

Arkistosta: 23/10

Kirjoitettu alun perin 23. lokakuuta 2014

On aika harvinaista, Anna aloitti, olla huomaavainen, keskittää kaikki huomionsa toiseen ihmiseen. Niin, tuskinpa sellaista tosiaankaan tapahtuu usein… Tarvitaan todennäköisesti melkoista tajua ja asiaan syventymistä, ennen kuin saa selville, mitä joku toinen pohjimmiltaan tarvitsee ja kaipaa. Eihän sitä aina oikein tiedä itsekään, voi luulla tarvitsevansa yksinäisyyttä vaikka päin vastoin kaipaakin yhdessäoloa… Sitä ei tiedä, ei aina… Anna vaikeni, etsi sanoja ja maistoi sitten lasistaan. Tämä viini on hapanta. Onkohan tämä seissyt liian kauan? Eikö jossain tuolla astiakaapissa ole avaamaton madeirapullo? Tai ei, olkoon. Älkää keskeyttäkö minua. Tarkoitin siis sanoa, että vain ani harvoilla on malttia yrittää ymmärtää ja kuunnella, eläytyä toisen ihmisen elämäntyyliin. Tässä äskettäin tuli mieleeni, miten huomattava seikka on sekin että te, neiti Kling, osaatte kirjoittaa minun nimeni aivan kuin olisin kirjoittanut sen itse. Siinä kuvastuu teidän huolenpitonne, huomaavaisuus joka kohdistuu juuri minuun eikä kehenkään toiseen. Hyvin harvinaista.

Kunniallinen petkuttaja, Tove Jansson (suom. Kyllikki Härkäpää), WSOY.

Olen itse kamppaillut samojen juttujen kanssa, kummallakin puolella, tällä hetkellä olen sillä puolella joka ei ole ollut niin huomaavainen, kunnioittava, myötätuntoinen ja ymmärtävä kuin haluaisi. Johtuu tilanteista missä on tavannut, ollut, mutta enemmän siitä että on keskittynyt liikaa omiin tuntemuksiinsa, ei ole ollut tarpeeksi aistit auki. Hetket menevät ohi.