13/05

IMG_3211-1200pxEn ole käynyt ulkona tällä viikolla. Paitsi alkuviikosta kerran ruokakaupassa. Keskiviikkona tunsin kaiken olevan hyvin. Universumi rankaisi positiivisuudesta nostamalla flunssan ja kovan kuumeen. Olen nukkunut (hieman pätkissä mutta kuitenkin) neljäntoista tunnin yöunia. Koko eilisen päivän vietin sohvan pohjalla katsoen Sopranosia. Tänään suunnitelmissa samaa. Kuvassa juorun kukka.

11/05

Isä ja Eva keskustelivat mitä joutavimmista asioista, kuten isän junassa tapaamien ihmisten luonteesta, tuntikausia, kunnes minun oli pakko karjaista: ”Mitä vittua te oikein horisette!” He katsoivat minua hämmästyneinä, niin hurmoksissa he olivat olleet. Heille oli kai sama, mitä he sanoivat; itse sanat olivat hyväilyä, kukkien ja suukkojen vaihtamista. – – Tätä seuratessani kehittelin omia sapekkaita teorioitani rakkaudesta. Täytyihän rakkauden olla jotakin laajempaa kuin tuollainen ylenpalttinen egotismi-à-deux.

Hanif Kureishi, Esikaupunkien Buddha, s. 139, WSOY 1991.

Kirjoitin pitkän valituspostin, mutta WordPress pyyhkäisi sen bittiavaruuteen. Eräs lisäosa ei leikkinyt enää uuden version kanssa. So it goes. Ehkä parempi niin. Kaikki on kuitenkin hyvin. Vaikka rutiini on edelleen hieman hakusessa, en anna sen häiritä. Tämä viikko on ensimmäinen täysin normaali viikko paluuni jälkeen. Armollisuus itseä kohtaan jne.

30/04

i-cant-believe-im-in-the-blogosphere

Gilmore Girls S06E03. (Tähän melkein meinasin kirjoittaa että vaikka saatan joskus kuorsata, niin en ainakaan kaatele punaviiniä ihmisten työpöydille. Nimim. Tietokoneen näytössäkin punaviinitahroja. Ja nyt nukun itse sohvalla, arvatkaapa kuka kuorsaa makuuhuoneessa niin että ovi tärisee. Arvatkaapa kahdesti.)

26/04

Nämä paluuni jälkeen kuluneet viikot ovat olleet rikkonaisia, arkirutiinit ovat edelleen täysin hakusessa, mutta tämä viikko vaikuttaa jo yhtenäisemmältä. Kaikki tapahtuu nopeasti, vanhat ystävät muuttavat yllättäen takaisin samaan kaupunkiin, pitkät rauhalliset päivät hyvässä seurassa tuntuvat lyhyiltä, aika menee liian nopeasti eikä sitä osaa kukaan vielä pysäyttää. Tuntuu siltä, että on kiire – minuuttiaikataulu – vaikka se ei edes pidä paikkaansa kuin muutaman kerran.

Muistiinpanoistani näen, että olen miettinyt tämän vuoden ensimmäisenä päivänä sitä, milloin olen viimeksi tavannut jonkun uuden. Ja sitä pitäisikö sitä etsiä. Ja mistä, mitä vaihtoehtoja on? Ja lopuksi: lähdenkö juuri siksi Muualle? Ja jostain ihmeellisestä syystä nyt on Jotain, vaikka en vielä oikein tiedäkään mitä. Mutta ei sitä tarvitse miettiä. Aika luultavasti näyttää? (Yksityiskohtia ja lisätietoja kaipaavat voivat lukea Saria, hän on paljon parempi ja ahkerampi kirjoittamaan kuin minä, joka tarvitsen tekstin tuottamiseen aikaa lukea, rutiineja, rauhallista ja hiljaista elämää. Sari ei, hän pystyy kirjoittamaan missä ja milloin vain. Kadehdin sitä taitoa.)

Kaipaan ja tarvitsen jollain tavalla tuttuja rutiinejani, sitä että jokainen päivä on samanlainen: helppo, miellyttävä, rauhallinen. Pidän puhelintani äänettömällä, teen listoja, en halua tavata ketään. Kerään voimia johonkin. Tai haluan säästää niitä. Toivon, että voin pitää ensi kuun kalenterin mahdollisimman tyhjänä ja keskittyä töihin. (Se luultavasti onnistuukin, budjettiexcelini kertoo minulle: ensi kuussa ei ole rahaa tehdä juuri mitään. Miksi kaikki mahdolliset suuret laskut tulevat aina juuri huhti-/toukokuulle?)

17/04

Perjantaina oli ensimmäinen normaali päivä. Sitä seurasi täysin suunnitelmista ja menoista vapaa viikonloppu. Sain viimeinkin tyhjennettyä ja varastoitua tuhat kertaa kiroamani matkalaukun, joka maata retkotti keskellä kulkuväylää. Soitin pianoa. Sekin alkaa taas sujua ilman jatkuvaa kiroilumuminaa. Lähikaupan tuotteiden järjestys on muuttunut poissaollessani. Harhailen siellä kuin mies joka etsii avainnippuaan parkkipaikalta. Hengitän syvään ja mietin kurkku-leipä-juusto-mehu, kurkku-leipä-juusto-mehu. Kävelen hautausmaan läpi ja takaisin. Seison tornin juurella kesältä tuoksuvassa sateessa ja ikävöin Saria.

En osaa vieläkään kirjoittaa tai edes sanoa mitään viimeisestä kolmesta kuukaudesta. Kantabaarissa ystävät kyselevät ja selitän jotain ympäripyöreätä. He ovat innoissaan. Yksi tyttö hymyili niin leveästi minut nähtyään että pelkäsin että hänen naamansa menee keskeltä katki. Kaikki ovat sitä mieltä että olen tehnyt jotain hienoa ja rohkeaa. He eivät tiedä. He kehuvat Muualta tekemiäni fb-päivityksiä ja sieltä jakamiani valokuvia. Useampi kuin yksi kertoo haaveilleensa samanlaisesta irtautumisesta. En sano heille kannattaisko tota niin miettiä vielä vähän. Vaikka ehkä pitäisi.

Ehkä en enää pelkää ihmisiä niin paljoa. Rakkauden suhteen minulla ei ole vaihtoehtoa. Se on tehnyt pesänsä tänne ja hautoo – jotain? Mitä se hautoo? What’s he building in there? Tarina ei kerro, vielä. Ehkä voimme leikkiä kahdestaan salapoliiseja ja selvittää senkin.