15/08

Harva asia piristää paremmin kuin saada vanhalta ystävältä lounaskutsu maanantaiksi, ja valiteltuasi huonoa rahatilannetta sen jälkeen vielä tekstiviesti ”Mä tarjoon”. Joten tänään kävimme muutaman ystäväni kanssa viikinkiravintolan lounaalla kuulemassa läpikulkumatkalla (Hailuoto–Mikkeli) olevan ystäväni kuulumiset. Sen jälkeen kävimme yhteisen ystävämme haudalla. 50% seurueestamme ajoi kymmenen kilometriä harhaan, vaikka hautausmaalle ei ollut kuin reilut viisi kilometriä. Odotellessamme löysimme erään reilusti yli kymmenen vuotta sitten kuolleen melkein aikuiseksi ehtineen teini-ikäisen hautakivestä sydäntäsärkevän epitafin:

En jaksa, sori.
vainottu
[lempinimi poistettu]

Eilen käsikirjoitukseni ylitti sadan liuskan rajan, ja vaikuttaa siltä että tekstiä tulee lisää mukavalla tahdilla, muutama liuska päivässä. Toivon pystyväni pitämään tämän saman tahdin, ja miksi en pystyisi: näinä päivinä kirjoitan tarinan ensimmäisen osan viimeisiä sivuja, ja sävelet ovat ns. selvät ainakin vielä 30–50 sivua eteenpäin. Tänään liuskoja on 102, sanoja vähän vajaat 26700 (fonttikoko 12, riviväli 1.5, vasen marginaali 4 cm). Kirjoitin tänään myös kevytyrityksemme nimissä ensimmäisen pyydetyn tarjouksen, kyllä siinäkin meinasivat pitkästä aikaa kädet vähän hiota vaikka kovin suurista työmääristä tai summista ei olekaan kyse.

Kaikki tämä aktivoi tekemään enemmän, paremmin, tai ainakin pitämään yllä tätä tahtia. Kesän kestänyt jonkinlainen hetkittäinen apatia ja energiattomuus on poissa, olen taas innostunut kirjoittamisesta ja työjutuista ja rauhallisesta arjesta. Unirytminikin on normalisoitunut välille ~24–9. Tulevasta syksystä tulee hyvä, tunnen sen.

14/08

IMG_3529-1000px

Tämä viikko on ollut rauhallinen, palkitseva ja sopivasti työntäyteinen. Olen päässyt takaisin tavalliseen päivärytmiini, eikä sitä saa raiteiltaan edes Sarin ex tempore –visiitti. Hänen mielestään olen iloisemman ja onnellisemman näköinen kuin aiemmin. Niin kai olenkin. Kesä- ja heinäkuuta varjostanut stressi ja ahdistus meni ohi omalla painollaan, freelancetyökuviot vaikuttavat lupaavilta, kirjoittaminen sujuu ja tunnen oloni terveemmäksi kuin aikoihin. Julkistimme kevytyrityksemme, ja näyttää siltä että meillä on jo muutama asiakas. Olen lukenut paljon (Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko, Rosa Liksomin Yhden yön pysäkki, Alice Munron Kerjäläistyttö, Ernesto Sabaton Sankareista ja haudoista [n. 200 sivua], kesken ovat myös John Fowlesin Jumalten naamiot, Mika Waltarin novellikokoelma Kuun maisema ja Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life) ja katsonut/kuunnellut lukemisen lomassa olympialaisia (mikä ei ole Sarin mielestä aikuiselle ihmiselle sopivaa ajanvietettä, hän lähinnä pilkkaa minua mutta alistuu silti pitkämielisesti kuuntelemaan monologejani eri lajien hienouksista ja jännittävistä käänteistä) ja laadukkaita elokuvia ja sarjoja erilaisten suoratoistopalveluiden kautta.

03/08

IMG_3472

Tässä blogissa ei ole ollut juurikaan tekstiä pariin kuukauteen. Syyn näette tässä kuvassa: olen ollut – kuten tämä naapurissani sijainnut rakennus – aika lailla ”tore up from the floor up”, eli suomeksi sanottuna paskana. Stressaantuneena, ahdistuneena, peloissani, kipeänä. En koko aikaa, mutta kuitenkin sen verran että suurin osa vähänkään ylimääräisestä energiasta menee johonkin muuhun. Vietin yhden aika vaikean yön viime viikolla, tai jonkin aikaa sitten, ja kun yritin ajatella mistä nämä mustat ajatukset nyt taas tulevat, tajusin että vanhan ystäväni hautajaisista on kulunut vasta juuri ja juuri kuukausi. Tuntui käsittämättömältä tajuta se. Aika on kulkenut hirvittävän nopeasti. Ja toisaalta se on tuntunut hyvin pitkältä.

En ole voinut viettää tarpeeksi omaa aikaani, päivän pari sieltä täältä. Se ei riitä. Sekin on stressannut, tuntuu että aika valuu sormieni lävitse enkä voi sille mitään. Juuri nyt edessäni on kesä- ja heinäkuun kalenteri. Siinä ei ole ainuttakaan ei-rikkonaista viikkoa. Aina on ollut jotain. Käsi kipuilee taas, kroppa huutaa välillä joka paikasta, onneksi tämä kuukausi vaikuttaa ainakin tällä hetkellä hyvin rauhalliselta muutamaan edelliseen verrattuna. On vain pakko ottaa omaa aikaa ja toivoa että ihmiset ymmärtävät. Ja kyllä he useimmiten ymmärtävätkin. Olen ympäröinyt itseni hyvillä ihmisillä. Ja on hyviäkin asioita tapahtunut: pari viikkoa sitten jopa tunsin muutaman erillisen hetken ajan nauttivani tästä kesästä.

Arkistosta: The Pain – When will it end? Not yet, that’s for sure.

Kirjoitettu alun perin 17. kesäkuuta 2010

Tim Kreideristä olen puhunut muutaman kerran aiemminkin, ja teen sen taas, sillä hän on nyt alkanut jakaa vanhoja sarjakuviaan (uusien kommenttien kera) nettisivuillaan. Tsekatkaa myös uusin esseensä Nerve.comissa, siellä lopussa on tutun oloinen ajatus:

Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.