01/07

what-are-your-biggest-fears

Tämä on ensimmäinen kuva yhdestä piirtämästäni ja kirjoittamastani jutusta josta en tiedä miten sen lopettaisin. Se on kirjoitettu kokonaan mutta viimeiset kaksi kuvaa ovat hakeneet oloaan kuukausikaupalla.

28/06

Mistä huomaa viettäneensä liikaa aikaa neljän seinän sisällä? Ääniä, joita olen vihannut viime aikoina:

– jääkaapin uuden kompressorin äärettömän äänekäs NAKS
– mikron järkyttävä metallinen ja päässä kaikuva DING
– tietokoneen kaiuttimien hiljainen mutta tasaisesti hulluksi tekevä BZZZZ
– alaoven sulkemisesta johtuva, neljänteen kerrokseen kuuluva rikas matalataajuuksinen BKRRONK
– parvekkeen oven HHHNHNNNNHRRRÄÄÄÄ
– kylpyhuoneen lavuaarin HBLRLRLRLRLGRRRRHBLOHBLOHLOHLORILORIRYYYYYST
– stereoiden oikuttelevan CD-soittimen kanteen nyrkkini aiheuttama PAM PAM PAM PAM PAM PAM. PAM. PAM.

PAM.

 

 

NAKS.

22/06

Muistatteko kun huhtikuussa kerroin teille doppelgängeristäni? Se tapahtui taas! Juhannuspäivänä paikallisen terassilla eräs pöytäseurue oli aivan helvetin kännissä innoissaan nähdessäni minut. Jopa niin, että sain kuulla huutelua ”Tuu tänne! Tuu nyt!” melkein terassin toiselle laidalle, kun istuin muussa seurassa. Seuralaiseni lähdettyä – ja kuunneltuani jatkuvasti sitä samaa iloista huutelua – istun stoalaisen tyynesti vielä yhden drinkin ajan. Sitten ajattelin että what the hell, menkööt. Pöytäseurueessa olikin muutama tuttu, eikä minun luonnollisestikaan tarvinnut maksaa omista juomistani, nämä intoilevat herrasmiehet pitivät huolen että pöytä oli koko ajan käytännössä täynnä juomia. Kuten ne huhtikuiset ihmiset, nämäkään eivät uskoneet, kun kerroin että en ollut ollut kaupungilla edellisenä iltana – siis juhannusaattona – kuin alkuillasta, enkä silloinkaan lähelläkään sitä paikkaa, missä he uskoivat nähneensä minut yömyöhällä tokkaroivan vaarallisen humalaisen näköisenä vaan muutaman korttelin päässä sijaitsevalla terassilla lukemassa rauhassa kirjaa, ennenkuin otin siitä taksin kotiini. Tietysti epäilin heti omia muistikuviani, mutta myöhemmin nyt rekonstruoimani kuvat – ja se huhtikuinen tapaus – tukevat sitä tosiasiaa, että doppelgangerini asuu samassa kaupungissa. Kesäyössä tapahtuu outoja asioita.

19/06

Päivät kiirehtivät ohitse. Ne ovat samalla pitkiä (valon määrä), mutta myös todella lyhyitä (herääminen vasta pitkälle iltapäivän puolella). Olen nukkunut kahdentoista tunnin yöunia. Olen opetellut pianoa. Olen katsonut kuumeessa internetin välityksellä livelähetystä, jossa kolme astronauttia palasi avaruusasemalta takaisin maahan Sojuz-avaruusaluksella, ja kokenut pelonsekaista ihmetystä: kuinka on tultu tilanteeseen, että tämä on normaalia? Olen antanut hyvälle ystävälleni sohvapaikan muutamaksi vuorokaudeksi, ja nauttinut joka hetkestä hänen seurassaan, ja kävellyt sateessa koko ajan vihreämmän hautausmaan läpi.

Oletteko te lukeneet Karl Ove Knausgårdia? Itse en vielä, mutta kirjakaupan tarjousmyynti teki tehtävänsä. Kaksi osaa käsittääkseni kuusiosaisaisesta sarjasta – jota hyvä ystäväni (kuka ei ole myöskään lukenut niitä vielä) kuvaili sanoilla ”eiks se oo se Norjan Kalle Päätalo”. Kiinnostavaa, ainakin noiden longformijuttujen perusteella. Kirja-arviot (hah) tulnevat myöhemmin.

Shoutoutit blogosfääriin, mihin olen jotenkin joutunut (/päässyt) viime aikoina. Hienoja keskusteluita.

Voiko ihminen vaan skipata juhannuksen?

10/06

07062015385

Kuinka vähän me muutummekaan. Läpi elämämme meitä seuraa oma varjomme, joka karrikoi meitä, mutta jonka vain ystävämme huomaavat. Itse olemme liian lähellä itseämme kiinnittääksemme siihen huomiota, vaikka se aivan häpeämättömästi pelleilisi kustannuksellamme liioitellen varjomme pituutta illalla ja lyhentäen sen kääpiöksi keskipäivän aikaan. Ja sitten nuo viivat, jotka on painettu vasempaan kämmeneemme… Jos joku jumala voisi yhdellä silmäyksellä nähdä jälkemme maapallolla, niin ihmettelenpä eivätkö kuviot olisi samat kuin ne, jotka on piirretty kämmeneemme.

Graham Greene, Pakoteitä, s. 200, Tammi 1982.

Viikon aikana on tapahtunut paljon. Hain viereisestä kaupunginosasta maaliskuussa sinne jättämäni pyörän. Se oli onneksi vielä siellä. Seurasin lentonäytöstä parvekkeeltani. Lupasin antaa noin tunnin varoitusajalla ystäväni digipianolle määrittämättömän pitkän säilytyspaikan, joten nyt asunnossani on piano. That’s pretty allright. Sain aikaisen syntymäpäivälahjan (Olemisen sietämätön keveys) ihmiseltä, joka lähti toiselle puolelle Suomea, ja jota ikävöin jo nyt. Matkustin Tampereelle ja takaisin (kuva Semaforista). Tapasin rakkaita ystäviäni, tanssin ja grillasin, söin ja join hyvin. Opin mitä on manchego ja mikä on naudan tomahawk.

Nyt kalenterini näyttää kiitettävän tyhjältä. Ennen juhannusta aion opetella pianolla vähintään viisi biisiä, ja kirjoittaa noin liuskan päivässä, elää rauhallista kesäistä kotielämää ilman mitään suurempia liikkeitä mihinkään suuntaan.

31/05

”Sussa on niin paljon rauhallista energiaa.” Tämä on vain yksi monista lämmittävistä asioista, joita olen saanut kuulla ystäviltäni tällä viikolla. Tuollaisten asioiden kuuleminen – pyytämättä – on pysäyttävää ja aiheuttaa syvää kiitollisuutta ja lämpöä. (Ehkä se rauhallinen energia johtuu vain siitä, että olen ollut taas  jonkinlaisen unettomuuden vallassa. Nukun kyllä, mutta loppuviikosta unet olivat pätkittyjä tunnin painajaisiin välille 00–07, aamuisin sain nukuttua paremmin, mutta silloinkin vain muutaman tunnin kerrallaan. Viime yö meni jo paljon paremmin, joten odotan ensi yön olevan jo kohtuullisen normaali. Unennäkökiintiö alkaa kyllä olla tältä alkuvuodelta täynnä, terveisiä vaan Morfeukselle, Fobetorille & Fantasokselle: ei enää.)

Viime joulun aikoihin stressasin unettomuuksissani joulukorttien maalaamista ja ajoissa lähettämistä; perjantaina stressasin samaa. So it goes? Olin luvannut ystävälleni maalata hänelle valmistujaislahjaksi kortin (”koska määki oisin halunnu joulukortin!”). Noin tuntia ennen juhlien alkua maalasin korttia silmät ristissä kylmän hien vallassa, mutta niin se vain valmistui ja kuivuikin ajallaan, ja lahjan saaja oli siihen silminnähden tyytyväinen. Kehuivat sitä muutkin juhlijat. Juhlat olivat pienessä yksiössä. Unettomuuteni, pari päivää ennen hankitun krapulan jälkitärinöiden, asunnon kuumuuden ja yleisen sosiaalisen pelon takia jouduin käymään välillä asunnon wc:ssä hengittelemässä ja rauhoittumassa. Onneksi siellä oli suuri auki oleva ikkuna. Muutama lasi valkoviiniä toki auttoi, milloinpa se olisi pettänyt. Mutta kun pääsimme sateen läpi illan suunnitelmaan sisältyvään keikkapaikkaan – joka oli täyteen ahdettu thairavintola (kyllä, thairavintola) – en enää kestänyt sitä ryysistä, vaan jätin puoliksi juodun valkoviinilasilliseni ystävälleni ja karkasin paikalta.