12/10

Shel Silverstein, Masks.

She had blue skin.
And so did he.
He kept it hid
And so did she.
They searched for blue
Their whole life through,
Then passed right by —
And never knew.

Nopea statuspäivitys

Blogi ja koko maryque.com oli ns. alhaalla perjantaista tähän aamuun (tiistai) saakka, syynä se, että allekirjoittanut ei ollut muistanut merkata kalenteriinsa domainin ja webhotellin vuosittaista uusimisdeadlinea, eli suomeksi sanottuna unohti – ruoja – maksaa laskun ajoissa. Maili laskuineen tulee palveluntarjoajalta jo pari kuukautta etukäteen, joten viime viikon tullessa lasku oli tietysti hautautunut metritolkulla muun kirjeenvaihdon alle. Lisää kaikesta taas pian.

04/09

Elokuu meni: viuh. Se alkoi kesäni ainoalla lomareissulla. Vietin pari päivää mökkeillen Keski-Pohjanmaan saaristossa erittäin kauniissa ympäristössä. Ensimmäisenä iltana vastarannalla paloi mökki. Iltaisin saunoimme ja katsoimme Bond-leffoja televisiosta. Kävimme roadtripillä Suomen ainoassa eläinten vanhainkodissa. Täydellinen irtautuminen kotikaupungista tuli tarpeeseen ja juuri oikeaan kohtaan.

Selkä kipeytyi entistä pahemmaksi ja kaksi seuraavaa viikkoa menikin istumista vältellen (eli läppärin ja punaviinilasin ja vesipullon kanssa sängyssä tuulettimen edessä maaten, kävelyillä käyden) ja tulehduskipulääkkeitä napsien, siksi kirjoittaminekin on jäänyt vähemmälle, kuten myös blogien seuraaminen (RSS-lukija kaikkine feedeineen on työkoneella, joka on työpöydällä, jonka ääressä en pystynyt istumaan moneen viikkoon.)

(Elokuussa kävin myös muutamassa työhaastattelussa. Kummatkin olivat samassa kahvilassa, menivät rennosti ja hyvin. ”Way to go, Donny! If you will it, it is no dream.”)

Tutkiskelin viime viikolla kalenteriani ja huomasin, että olen ollut ohjelmoitunut johonkin (vieraita kylässä, paikallisia rientoja) melkein joka viikonloppu tänä kesänä. Syyskuu näyttää tervetulleen tyhjältä. On taas aika keskittyä arkirutiineihin, pitkiin kävelylenkkeihin, hyviin ja säännöllisiin yöuniin, kirjoittamiseen, pianon- ja kitaransoittoon, lukemiseen, ystäviin ja rauhalliseen elämään.

En ole kirjoittanut päiväkirjaa heinäkuun viimeisen viikon jälkeen, elokuussa en edes juuri tehnyt muistiinpanoja. Päiväkirjan pitäminen on ollut stressaavaa (kuinka moninaisista asioista voikaan ihminen stressata…), enkä ole kaivannut sitä oikeastaan yhtään. Olen merkannut jotain asioita muistiin kalenteriin ja kirjoittanut niitä auki tietokoneelle. Suunnittelen muuttavani päiväkirjan kirjoittamisen vapaammaksi, ei päivittäisten tapahtumien listaamiseksi. Ehkä voisin kirjoittaa parin viikon välein eräänlaisia yhteenvetoja. Olen kirjoittanut sitä nyt päivittäin kolme vuotta, ehkä on aika kokeilla jotain muuta, siirtyä eteenpäin siitäkin tai kehittää sitä työvälineenä. Käsikirjoitus on myös ollut melkein täysin tauolla: tiedostoa on muokattu viimeksi 19.7., ideoita ja ajatuksia olen kyllä kirjoittanut muistiin muualle. Seuraava pätkä on suoraan muistiinpanoistani:

Onko kirjoittaminen automaattisesti myös ahdistavaa? Kuuluvatko ne jotenkin yhteen? Re: ahdistavista ja vaikeista asioista kirjoittaminen kuten esim. Benioffin ”Varkaiden kaupungissa” tai Kjell Westön ”Kangastus 38:ssa”? Onko olemassa luovaa kirjoittamista ilman sen ahdistavaa puolta, onko ikään kuin pakko käsitellä ihmisyyden synkkiä puolia. Ja kuinka jotenkin perverssiä mielihyvää siitä kuitenkin varmasti saa, jos siitä onnistuu kirjoittamaan erityisen hyvin. En siis tarkoita pelkkää shokkiarvoa vaan jotain syvempää. Esimerkki: kirjoitanko minä siksi kirjaa, joka kertoo ystävyyden ja rakkauden väliaikaisuudesta, että pelkään sitä omassa elämässäni? Ja että olen kokenut sen monta kertaa lapsena?

21/7

Tämä viikko alkoi alakuloisissa merkeissä. Tunsin oloni tylsistyneeksi, riittämättömäksi, ruoskin itseäni kun en ole saanut muka tarpeeksi aikaan (mitä se ikinä tarkoittaakaan), tuskailin rahattomuuttani samalla kun istuin yksin kotona katsellen fb:stä ystävieni lomakuvia. Olen alkanut kyllästyä jatkuvaan köyhyyteeni siinä määrin että olen hakenut kouralliseen avoimia oman alani paikkoja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Ajoittain ajattelen että kaikki kaunis ja hieno tapahtuu kaikille muille, mutta tietysti tajuan että se ei pidä paikkaansa: alavireiset aivoni vain yrittävät kertoa minulle asioita jotka eivät perustu todellisuuteen. Alakulo ja pitkästä aikaa vaivaavat iskiaskivut aiheuttavat keskittymisvaikeuksia, mikä aiheuttaa turhautumista. Siihen auttavat ystävien kanssa keskustelu, pitkät kävelylenkit, ihmisten ilmoilla käyminen, asioiden auki kirjoittaminen, lempeys itseä kohtaan: vaikka en saakaan juuri nyt tehtyä niin paljoa kuin haluaisin, pienetkin asiat ja teot vievät eteenpäin. Muistiinpanojen teko, asioiden listaaminen, suunnittelu, lyhyiden pätkien lueskelu, pitkät yöunet. Pienellä budjetilla eläminen pakottaa myös syömään terveellisesti ja järkevästi. Ja välillä voi vain olla, kuunnella musiikkia ja tuulettimen hurinaa, ja muistaa että on ihan ok jos kaikki ei ole välillä ok. Hengitellä syvään jonkun aikaa, ja sen jälkeen jatkaa hommia, esimerkiksi ikuista pyykinpesua. Keskiviikkona olin kävelyllä ja kutsuin itseni ex tempore ystävieni luo kylään. Heidän tyttärensä täytti tällä viikolla vuoden, ja sujahdin taas sujuvasti sedän rooliin, hengailin pienen iloisen ihmisen kanssa samalla kun muu porukka grillasi ja kattoi pöytää ulos. Kaksi koiraa hökälehti ympäri pihaa ja pikkutyttö konttasi nauraen niiden perässä. Välillä noukin hänet syliini kukkapenkkiä tonkimasta tai jos käsineinä olleet sukat sattuivat tippumaan matkan varrelle. Kaikki tämä oli äärimmäisen tervetullutta ja auttoi minut irtautumaan omasta maailmastani. Tänään kävelin kuuden ja puolen kilometrin lenkin jonka varrella kävin tutustumassa kajakkien vuokrahintoihin, löysin yhden grillipaikan joen rannalta ja kahlasin vesisateessa hiekkarannalla. Kaikki on hyvin. Rahattomuuskin päättyy taas viimeistään ensi viikolla.