31/05

Tähän asti kuumimman iltapäivän vietän suljettujen kaihtimien takana, tuulettimen heikossa ilmavirrassa, ja kirjoitan. Olen menossa luvussa, joka tapahtuu helmikuun lopussa 1992. Se on myös luultavasti käsikirjoituksen ensimmäisen osan (1/3) viimeinen luku. En halua poistua asunnostani, vasemman jalkateräni vanha rasitusvamma kipeytyi taas kunnolla viime viikon pitkistä kävelyistä (parhaimmillaan 19 kilometriä puolentoista vuorokauden aikana), joten vietän tämän viikon arkipäivät sisällä. Ja hyvä niin, tekemistä kyllä riittää: kirjoittamisen lisäksi logosuunnittelua, www-sivujen pystytystä, lehtijutun kirjoittamista. Kaiken muun arkisen lisäksi.

Tajusin viime viikolla, että olen saattanut olla aika tyytymätön elämääni koko alkuvuoden ajan. Viime vuoden maaliskuussa satuttamani polvi lakkasi kipuilemasta marraskuussa, sen tilalle tuli melkein heti alkuvuodesta oikean ranteen hermopinne, jonka johdosta en pystynyt kirjoittamaan juuri mitään pitempää oikeastaan vasta kuin pari viikkoa paluuni jälkeen (reilu kuukausi sitten), kun eräs todella pätevä hermoratahieroja oli saanut pinteen auki. Käsi on ollut normaali jo muutaman viikon ajan, mutta nyt tosiaan jalat prakaavat. So it goes.

Luulen myös, että kolmen kuukauden yksinolo keskellä ei mitään oli henkisesti raskaampaa kuin silloin huomasin. Selvisin toki hengissä, ja ilman suurempia traumoja, mutta saattaa olla, että olen sen jäljiltä ehkä vähän erakoituneempi tai entistä introvertimpi kuin aiemmin. Se yhdistettynä uusiin ihmissuhdekuvioihin ja tunteeseen siitä, että aika loppuu ennen kuin saan käsikirjoituksen valmiiksi (lue: rahat loppuvat ja on taas pakko hakeutua päivätöihin) on aiheuttanut välillä ristiriitaisia tunteita.

Mutta siihenkin, kuten kaikkeen tähän, auttaa itsensä pitäminen työn touhussa. Olen joutunut antamaan itselleni ehkä hieman liikaa vapaata kaikesta mitä minun pitäisi tehdä, mikä johtaa helposti siihen että katson Netflixiä kahdeksan tuntia päivässä enkä saa aikaiseksi juuri mitään järkevää. Mutta sitäkin voi kutsua esim. dialogin tutkimiseksi tai kohtausten analysoinniksi. Näppärää.

29/05 (Tai ”Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää.”)

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,
ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Aaro Hellaakoski, Poutapäivä.

Kiitos Roope Dessutom kun toit tämän mieleeni. Elämä on (taas) kipeä. Sekä fyysisesti että henkisesti. Ja niin kaunis. En ole koskaan osannut olla tällaisen kivun kanssa, en tiedä mitä tehdä. En ole oppinut, vieläkään. Juoksen jäihin vaikka tiedän että se ei ole hyvä idea. Nähdään siellä toisella puolella sitten.

Kirjoja part VIII

Viimeksi luettuja: Thornton Wilderin Our Town/The Skin of Our Teeth/The Matchmaker, Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha.

Lukemista odottavat ainakin Henry Jamesin The Turn of the Screw & The Aspern Papers, Mickey Spillanen Ruoska, Keay Davidsonin Carl Sagan: A Life, Douglas E. Winterin toimittama Kauhujen Kirja 2, Alice Munron Kerjäläistyttö, Rosa Liksomin Kreisland, Timo K. Mukan Punaista/Koiran kuolema/Ja kesän heinä kuolee -triplanide, Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu, Ethan Hawken Tuhkakeskiviikko ja Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat.

Aiemmin: I, II, II revisited, III, IV, V, VI & VII.

13/05

IMG_3211-1200pxEn ole käynyt ulkona tällä viikolla. Paitsi alkuviikosta kerran ruokakaupassa. Keskiviikkona tunsin kaiken olevan hyvin. Universumi rankaisi positiivisuudesta nostamalla flunssan ja kovan kuumeen. Olen nukkunut (hieman pätkissä mutta kuitenkin) neljäntoista tunnin yöunia. Koko eilisen päivän vietin sohvan pohjalla katsoen Sopranosia. Tänään suunnitelmissa samaa. Kuvassa juorun kukka.

11/05

Isä ja Eva keskustelivat mitä joutavimmista asioista, kuten isän junassa tapaamien ihmisten luonteesta, tuntikausia, kunnes minun oli pakko karjaista: ”Mitä vittua te oikein horisette!” He katsoivat minua hämmästyneinä, niin hurmoksissa he olivat olleet. Heille oli kai sama, mitä he sanoivat; itse sanat olivat hyväilyä, kukkien ja suukkojen vaihtamista. – – Tätä seuratessani kehittelin omia sapekkaita teorioitani rakkaudesta. Täytyihän rakkauden olla jotakin laajempaa kuin tuollainen ylenpalttinen egotismi-à-deux.

Hanif Kureishi, Esikaupunkien Buddha, s. 139, WSOY 1991.

Kirjoitin pitkän valituspostin, mutta WordPress pyyhkäisi sen bittiavaruuteen. Eräs lisäosa ei leikkinyt enää uuden version kanssa. So it goes. Ehkä parempi niin. Kaikki on kuitenkin hyvin. Vaikka rutiini on edelleen hieman hakusessa, en anna sen häiritä. Tämä viikko on ensimmäinen täysin normaali viikko paluuni jälkeen. Armollisuus itseä kohtaan jne.

30/04

i-cant-believe-im-in-the-blogosphere

Gilmore Girls S06E03. (Tähän melkein meinasin kirjoittaa että vaikka saatan joskus kuorsata, niin en ainakaan kaatele punaviiniä ihmisten työpöydille. Nimim. Tietokoneen näytössäkin punaviinitahroja. Ja nyt nukun itse sohvalla, arvatkaapa kuka kuorsaa makuuhuoneessa niin että ovi tärisee. Arvatkaapa kahdesti.)