20/06

Alkukesä on ollut sopivissa määrin sekä aktiivinen että hidas. Olen viettänyt pitkiä aamu- ja iltapäiviä sisätiloissa suljettujen sälekaihtimien takana ja aktivoitunut ulkoilmaan vasta illalla auringon kovimman paahteen mentyä ohi. Olen yövyttänyt ystäviäni kuumassa asunnossani kolmena perättäisenä viikonloppuna ahdistumatta juuri ollenkaan. Olen käynyt hyvän ystäväni kanssa keskellä kaunista, valoisaa ja tyyntä kesäyötä vuosi sitten kuolleen yhteisen ystävämme haudalla, ja kävellyt takaisin sieltä kuuden kilometrin matkan joen rantoja kierrellen. Olen valvonut aamuun asti ja nukkunut pitkälle iltapäivään, istunut puistoissa ystävien seurassa ja laulanut karaokea. Olen syönyt moninkertaisen määrän (~5 kpl) jäätelöä verrattuna viime kesäkuuhun. Olen kuunnellut, puhunut ja nauranut loputtomiin ja täyttänyt vuosia. (Sain lahjaksi kukkia, vihiksiä, keittoa ja yhden kolmisivuisen runon.) Olen lukenut liian vähän mutta onnistunut kirjoittamaan auki tiettyjä ikävöintejä, rakkauksia, kaihoja. Elämää.

Arkistosta: 29/04

Kirjoitettu alun perin 29. huhtikuuta 2015.

Olen stressannut pari päivää viime viikosta saakka aivan turhista jutuista. Mukaan luettuina mutta ei yksinomaan:

– päiväkirjan muutaman rivin kirjoittaminen jälkikäteen (”Mitä jos jotain unohtuu?!”)
– Facebook-kommunikointi (”Miksi se sanoi vain ’pitää kattoa’?!”)
– polvi (”Miten helvetissä se on taas noin kipeä, mitä mää oon tehny eilen?!” TAI ”Mitä helvettiä, miten se on nyt taas melkein normaalin tuntoinen?!”)
– ystävät (”Mitä jos ne haluaa nähdä mua?! Tai soittaa, puhelimella?!”)
– sukulaiset (”Mitä jos ne juoruaa musta porukalla sit sen baletin jälkeen?!”)
– ystävän taidenäyttelyn avajaiset (”Mitä jos mulla iskee ahdistus siellä niiden kaikkien ihmisten seassa?! Mitä jos ne näkee että mää hikoilen?!”)
– raha (”Mitä helevettiä mää nyt teen, ei mulla oo varaa tällaiseen?!”)
– vaatteet (”Mitä saatanaa tällekin kengälle on nyt tapahtunu?!”)
– katupöly (”Mitähän helevettiä nuoki ajattelee kun mulla vuotaa koko ajan silmät niinku jollain idiootilla?!”)
– aurinko (”Mitähän neki mietti ku mulla oli koko ajan aurinkolasit päässä?!”)
– työhommat (”Ei saatana tästä tuu tänäänkään yhtään mitään, mää oon ihan paska.”)

Jne jne jne. Hengitän syvään, teen mitä voin, jos en tänään niin sit huomenna.

Arkistosta: James Kochalka: American Elf

Kirjoitettu alun perin 20. toukokuuta 2009

American Elf on James Kochalkan päiväkirjastrippi, jota hän on piirtänyt ja julkaissut kotisivuillaan yli kymmenen vuotta. Siinä ajassa Kochalkasta on tullut tunnettu muusikko, useasti palkittu sarjakuvantekijä sekä kahden lapsen isä.

Olen nyt lukenut viimeisen viikon aikana koko arkiston läpi, ja täytyy myöntää että olen täysin koukussa. Miten voikin näin samaistua erilaisessa elämäntilanteessa olevaan ihmiseen pelkän sarjakuvastripin kautta?

Tunne on samankaltainen kuin se tunne, joka tulee kun lukee omia päiväkirjamerkintöjään vuosien takaa. Nostalgiaa ja surumielisyyttä siitä, että ei ole enää sama ihminen eikä tule koskaan enää olemaan. Mutta miksi? Eikö kehitys/kasvaminen ole vain hyvä asia?

Mietipä (näin kesän tullessa) jotain rauhallista oikein talvista hetkeä viime talvelta. Tai talvelta viisi vuotta sitten, tai kymmenen? Mitä tunnet? Tuleeko surullinen olo? Eikö?

Miksi minulle tulee?