Arkistosta: The Pain – When will it end? Not yet, that’s for sure.

Kirjoitettu alun perin 17. kesäkuuta 2010

Tim Kreideristä olen puhunut muutaman kerran aiemminkin, ja teen sen taas, sillä hän on nyt alkanut jakaa vanhoja sarjakuviaan (uusien kommenttien kera) nettisivuillaan. Tsekatkaa myös uusin esseensä Nerve.comissa, siellä lopussa on tutun oloinen ajatus:

Let me also point out, as gently as possible, that everyone is a performer; spouses and lovers might be the most subtle and polished of all. The head resting on the pillow next to yours is ultimately remote and unknowable as life on other worlds. We can’t know for certain what’s behind anyone else’s eyes, or what they’re seeing when they look at us. We never truly touch; all we can ever feel is that spark that leaps across the gap between us. Every time we talk to a friend or look into a loved one’s eyes it’s a gesture of faith, like astronomers beaming signals into interstellar space: we have to believe that someone is out there across the emptiness in the cold glare, someone like ourselves, looking back.

17/06

Tänään herään jo ennen seitsemää. Pari viime päivää ovat olleet työntäyteisiä ja olen huomaamattani kääntänyt vuorokausirytmini normaalimmaksi kuin mitä se on ollut muutamaan viikkoon. Yritän auttaa, ja autankin, ystäviäni heidän suruissaan, ongelmissaan ja vaikeissa ajoissaan. Olen lapsenvahtina, tiskaan, kuuntelen ja puhun. Monelle heistä tämä vuosi on ollut ehdottomasti vaikein tähän mennessä. Eräs ystäväpiirimme jäsen kuoli yllättäen viime viikolla. Toisen ystäväni avioliitto hajosi ja duunipaikka meni nurin, toisella puolella maapalloa. Yhden ystäväni ihmissuhde on vaikeuksissa ties monennenko kerran. Nämä ovat tietysti vain niitä suuria ja dramaattisia asioita, joista kerrotaan muillekin. Kaikki me taistelemme omien haasteidemme kanssa enemmän tai vähemmän päivittäin mutta teemme sen äänettömästi. Tai kerromme niistä vain niille, jotka ovat meitä lähimpänä. Mutta usein – liian usein – emme puhu niistä kenellekään.

Tällä viikolla olen tyytyväinen itseeni. Olen saanut paljon aikaan. Kirjoittaminenkin sujuu, mutta se on ollut nyt muutaman päivän taka-alalla toisen projektin edistyessä. Olen mukana luomassa erästä graafisia palveluita tarjoavaa kevytyritystä. Olen pystynyt pitämään kiinni rutiineistani vaikka se välillä tarkoittaakin kieltäytymistä erilaisista menoista ja impulsseista, ja aion jatkaa samalla tavalla viimeistään heti viikonlopun jälkeen. Ainakin muutaman päivän ajan, sitten lähden toiselle laidalle Suomea viettämään pitkää juhannuslomaa minulle täysin uudessa kaupungissa. Mutta heinäkuun pyhitän työnteolle. Pyhitän. Varmasti.

Hetkittäin haluaisin laittaa kaiken muun – kaiken – paitsi lukemisen, kirjoittamisen ja 1950-luvun jazzmusiikin kuuntelun pauselle, mutta elämä ei kai toimi niin?