Tällä viikolla kuulin että F. Scott Fitzgeraldin klassikkoteoksesta Kultahattu on tulossa uusi, Baz Luhrmannin (Moulin Rouge!, Romeo+Juliet) ohjaama elokuva (trailer), joten kaivoin kirjan hyllystäni ja luin sen muutamana iltana. Painos on vuodelta 1974, samana vuonna ilmestyi kirjan tähän mennessä kuuluisin filmatisointi, ja oma painokseni käyttääkin kansikuvituksenaan elokuvajulisteen kuvaa Mia Farrowsta ja Robert Redfordista:



Tässä muutama pätkä, joista voi saada mielestäni jonkinlaisen pienen aavistuksen siitä miksi Luhrmann tekee projektiaan kolmedeenä. (Nämä pätkät ovat aivan kirjan alusta, joten spoilereita ei tarvitse pelätä.)

Me astuimme korkean eteishallin läpi ruusunväriseen tilaan jonka kummassakin päässä olevat ranskalaiset ikkunat liittivät löyhästi talon yhteyteen. Ikkunat olivat raollaan ja ne hohtivat häikäisevän valkeina vihreää nurmikkoa vasten, joka näytti melkein tunkeutuvan sisälle. Suuren huoneen läpi puhalsi raikas tuuli työntäen ikkunaverhot sisälle toisesta päästä ja ulos toisesta päästä; vaaleina viireinä ne taipuivat ulos kohti kuorrutettua hääkakkua muistuttavaa kattoa, kiirivät sitten lattian viininpunaisen maton yli luoden siihen samanlaisia varjoja kuin vihuri kyntää veden pintaan.
Ainoa täysin paikallaan oleva esine tässä salissa oli suunnaton leposohva, jolla kaksi nuorta naista lojui ankkuroituna kuin ilmapallon kupeella. He olivat molemmat valkoisissa, ja heidän pukunsa värisivät ja leyhyivät ikäänkuin tuuli olisi juuri äsken puhaltanut heidät takaisin lyhyeltä lennolta ympäri taloa. Minä jäin varmaan hetkeksi kuuntelemaan verhojen lepatusta ja läjähdyksiä ja erään seinällä olevan taulun heiluntaa. Sitten kuului humahdus Tom Buchananin sulkiessa taemmat ikkunat, ja vangittu tuuli sammui huoneeseen. Ja verhot ja seinävaatteet ja molemmat nuoret naiset leijailivat hitaasti aloilleen.

Vaeltavan kissan varjokuva liukui kuunvalossa, ja kun käänsin pääni seuratakseni sitä huomasin, etten ollut yksin – parinkymmenen metrin päässä eräs hahmo oli sukeltanut esiin naapuritalon varjosta ja seisoi kädet housuntaskussa katsellen tähtien hopeista kimmellystä. Jokin hänen verkkaisissa liikkeissään ja jalkojen varmassa asennossa ruohokentällä pani minut otaksumaan, että hän oli herra Gatsby itse, joka oli tullut ottamaan selvää, mikä osa meidän paikallisesta taivaastamme kuului hänelle.
Päätin ilmaista itseni. Neiti Baker oli maininnut hänet päivällisellä, ja siinä minulla oli aihe alkusanoiksi. Mutta en kuitenkaan tehnyt mitään, sillä äkkiä hänen käyttäytymisensä osoitti, että hän oli tyytyväinen yksinäisyyteensä – hän ojensi käsivartensa tumman veden yli oudolla tavalla, ja vaikka olin kaukana hänestä, olisin vaikka voinut vannoa että hän vapisi. Vaistomaisesti katsahdin merelle – enkä erottanut mitään muuta kuin yksinäisen vihreän valon pienenä ja etäisenä, kenties jonkin laiturin kärkivalon. Kun vielä kerran vilkaisin Gatsbyn suuntaan, hän oli poissa, ja minä olin jälleen kerran yksin levottomassa pimeydessä.

--- Art is storytelling, and we need to tell stories to pass along ideas and information, and to try and make sense out of all this chaos. And sometimes when you get a really good artist and a compelling story, you can almost achieve that thing that's impossible which is entering the consciousness of another human being - literally seeing the world the way they see it. Then, if you have a really good piece of art and a really good artist, you are altered in some way, and so the experience is transformative and in the minute you're experiencing that piece of art, you're not alone. You're connected to the arts. So I feel like that can't be too bad.

Dear Future Me,

Remember that dream from so long ago? The one that made the claim that you would die today? Go make your life worth it. Just in case. Go prove that you did live. Go wrap everything up. Go tell all of your secrets and all of your stories, because there's a chance that no one will ever hear them again. If you survive today? Then keep telling secrets. Just in case.

Unessani seison bensakatokseni katolla, ja ohjaan sitä valkoisen pilvimeren läpi vanhanaikaisella laivan ruorilla. Pilvet kulkevat kohti minua ja ohitseni, on täysin hiljaista ja minä vain seison siinä, kädet ruorilla, päälläni tummansininen kapteenin takki ja valkoinen hattu. Puhallan suustani ilmaa, se muuttuu höyryksi ja katoaa ilmavirran mukana. Sinä näet tämän kaiken.

Minä näen vain kaukana siintävät vuoret, kun yhtäkkiä laivani menee reunan yli, kaatuu eteenpäin, ja kaikki katoaa valkoiseen sumuun. Ruori katoaa. Olen vapaassa pudotuksessa. Herään. Nousen istumaan sängyssä ja ikkunan ulkopuolelta ikkunalaudalta nousee lintu räpytellen siivilleen ja lentää tien varressa olevan puhelinpylvään nokkaan. Kokeilen rutiinilla ikkunan alla olevan patterin lämpötilaa (muutaman kerran talvessa öljylämmitys on piiputtanut ja olen herännyt kylmässä). Patteri on lämmin mutta huonosti eristetystä ikkunasta vetää. Lintu istuu tai seisoo edelleen pylvään nokassa ja katselee mitä katselee. Talvet eivät ole enää niin kylmiä kuin aiemmin. Ulkona tuulee. Tuuli pyörittää irtonaista lunta. Taivas on täysin valkoinen.

Olen yksin koko päivän. Ohi ajaa vain muutama auto. Kuuntelen musiikkia hiljaisella. Katselen ulkoa tulevaa valoa. Siivoan, poltan vähän pilveä. Katselen ulos. Käyn pihalla (polttamassa pilveä) alkuillasta. Palaan takaisin, istun lattialla, nojaan seinään ja luen kunnes tulee pimeä. Katselen ulko-oveni ikkunasta takapihalle. Siellä ei ole mitään. Käärin jointin vessanpöntöllä istuen. Otan takin ja jointin ja menen alas pihalle. Seison ja nojaan seinään ja poltan jointin. Kaupunkiin päin menee yksi auto, matala amerikanrauta joka on täynnä ihmisiä. Vähän samantyylinen kuin Iralla. He eivät näe minua.